Tilasto

Kumman valitsisit, Ässä Mixin vai Missä X?



Ässä Mix     III


 Missä X    IIIIIIIIII

Tarina jatkuu

Taikamaailma- Anteeks mikä? Osa 2.

Nainen avasi puiset ovet ammolleen ja veti minut sisään. Hän työnsi minua edellään korkeita käytäviä ja sokkeloisia portaita. Luulen, että kuljimme ylös päin, mutta sitä oli vaikea sanoa, sillä nousimme, että laskeuduimme portaita pitkin lukemattomia kertoja. Nainen esittäytyi Mirandaksi ja kertoi todellakin olevansa piika. Hän myös puhui jostain henkilökohtaisesta piiasta, mutta en kuullut kaikkea, koska kuljimme juuri silloin äänekkään salin ohi. Mahtoi olla juhlat käynnissä. En ehtiny edes kurkata ovesta, niin nopeasti Miranda minua kuljetti. Ryntäilimme vielä muutaman minuutin ajan, kunnes hän viimein hidasti ja näytti minulle jälleen yhden puisen, tällä kertaa suljetun oven.

”Täällä sinä asut.”, hän vastasi ja avasi oven. Aluksi huoneen valo tuntui liian kirkkaalta, joten jouduin räpyttelemään silmiäni. Kun silmäni tottuivat valoon, näin valtavan huoneen, jonka päädyssä oli aivan yhtä valtava parveke.

”Minä? Ihan oikeesti? MÄ!?!”, kiljaisin. Miranda nyökkäsi hymyillen ja väisti nopeasti tieltäni, kun juoksin huoneeseen. Ryntäilin ympäriinsä kuin 3-vuotias. Pompin sängyllä, kurkkasin joka ikiseen laatikkoon ja kaappiin, pyörähdin parvekkeella, kiipeilin kaiteella ja melkein putosin siltä. Lopuksi pysähdyin vaatekaapin eteen. Kurkkasin pikaisesti sisään ja muutin sanavalintani vaatehuoneeksi. Se oli yhtä iso kuin huoneeni kotona! Tai no, vanha huoneeni. Kävelin lumottuna syvemmälle. Vaatteita roikkui henkareissa kattoon asti. Kenkiäkin oli seinällinen! Vaatteet olivat pääasiassa hameita ja iltapukuja, mutta terävä katseeni huomasi ratsastusvaatteita, toppeja ja jopa farkkuja!Himoshoppaajan taivas! Kipittelin ympäriinsä, vetäen vaatteita sieltä täältä mukaani. Hyppäsin laukkujen yli suuren peilin eteen.

”Wow...”, hämmästyin ja pudotin vaatteet lattialle. Olin jo ehtinyt unohtaa hiuksieni kasvupyrähdyksen, joten aika hämmentävää se oli. Tokenin nopeasti, joten nappasin käteeni esimmäisen hameen ja sovitin sitä. Seuraavan puolen tunnin ajan kokeilin erilaisia hameita.Tuon 30 minuutin aikana olin huomannut, että meikkini muuttui jokaisen asun yhteydessä. Lempparikseni päätyi kultainen, pitkä hame, joka kumminkin oli niin avonainen, ettei äitini olisi antanut minun pitää sitä. Se jätti selän paljaaksi ja oikealla puolella oli reiteeni asti yltävä halkio.

”Felicia, oletteko valmis esittelykierrokselle?”, Miranda koputti oveen.

”Ömm.... Joo.”, vastasin,

”Kannataisko mun silti vaihtaa vaatteet?” Miranda vilkaisi asuani.

”Se näyttää upealta! Mutta ehkä vähän liian juhlava tähän tarkoitukseen. Kierrämme vain linnaa tutustumassa ihmisiin ja huoneisiin.”, hän tarkensi. Nyökkäsin nopeasti ja etsin käsiini sen vihreän mekon, joka minulla oli.

”Tämä on siis ruokasali.”, Miranda esitteli minulle. Sali oli samanlainen, kuin kaikki tarinoiden salit: pitkä pöytä ja paljon tuoleja. Kierros jatkui läpi juhlasalin, palvelijoiden huoneiden ohi keittiöön.

”Jean-Pierre? Katsos kuka tuli käymään?”, Miranda huhuili. Keittiöön taapersi kokinhattuinen mies.

”Fantastique! Prinsessa on palannut!”, mies huusi innoissaan ranskalaisella aksentillaan. Miksi kaikki kokit ovat aina ranskalaisia? Sehän on jo melkein klisee!

”En voi uskoa tätä! 'än on vielä kauniimpi kuin kuvittelinkaan! Bonjour mademoiselle!”, mies ihasteli.

”Öh... Bonjour..?”, vastasin epävarmasti. Kokki alkoi hyppelemään ympäri keittiötä, puhuen samalla nopeasti. En saanu mitään selvää, koska lähes joka toinen sana oli ranskaksi. Vilkaisin hädissäni Mirandaa. Nainen hymyili takaisin ja kuiskasi:

”Hän on vain hyvin energinen ja innoissaan.” Naurahdin hämilläni ja käännyin ympäri. Jean-Pierre oli jo lopettanut keittiönsä esittelyn. Hän seisoi erään oven edessä ja huusi:

”ANDREEEEEW!!!! Meillä on invitée- vieras!” Kuului askelia ja ovi aukesi. Leukani loksahti auki. Sisään astui noin 16-vuotias poika. Hän käveli luokseni ja ojensi kätensä.

”Hei, olen Andrew. Mukava tavata teidän korkeutenne.”, poika sanoi. Hän oli niiiin hyvännäköinen! Tuijotin häntä pitkään, kunnes Miranda tönäisi minua.

”Ou, h-hei!”, vastasin änkyttäen. Kättelimme nopeasti. Tuijotin Andrewta tuppisuuna, hänen kertoessaan hiukan työstään:

”Toimin täällä kokin apulaisena. Ehkä sitten joskus pääsisin pääkokiksi jonnekin.”

”Mutta et tänne! Täällä chef olen minä!”, Jean-Pierre hihkaisi hyväntuulisesti,

”Ja nyt monsieur, jos sinä aiot sen pikku unelmasi toteuttaa, niin käveles tuonne tekemään sitä soupe- keittoa!”, hän jatkoi. Andrew naurahti ja lähti huoneesta.

”Ei!”, vinkaisin hiljaa. Miranda kääntyi katsomaan minua oudoksuen, mutta onnekseni Jean-Pierre ei minua kuullut. Kun lähdimme huoneesta, Miranda kumartui puoleeni ja kuiskasi:

”Älä kuolaa! Todella kuninkaallista.”

”Ai sä huomasit..?”, kysyin häpeissäni. Miranda naurahti ystävällisesti.

”Sen huomaisi jopa sokea!”

”Jean-Pierre ei huomannut!”, yritin puolustaa itseäni. Sitten yhtäkkiä havahduin.

”Olen siis ihan oikeasti prinsessa?”, kysyin uskomatta korviani. Miranda nyökkäsi hymyillen.

”Wau...”, olin pyörtyä. Ihan oikeasti! Miranda joutui tukemaan minua. Hän työnsi minut huoneeseeni.

”No niin, pidä hauskaa tai rentoudu. Miten vain! Tulen hakemaan sinut parin tunnin päästä.”, hän huikkasi ovelta. Nyökkäsin.

”Ai niin, huoneessasi on TV.”, hän lisäsi naurahtaen ja poistui.

”TV? Täällä?”, ihmettelin ääneen. Huomasin kumminkin pian kaukosäätimen ja päästin riemun kiljahduksen. Löytyisiköhän täältä tietokone?

”Selkä suoraksi!”, Miranda komensi. Paransin ryhtiäni, mutta kompuroin pahasti ja olin kaatua portaissa. Iltapuvut ovat kieltämättä upeita, mutta kävely niillä ei ollutkaan niin helppoa kuin olin kuvitellut. Etenkin tämä sininen, tiukka yksilö oli hankala.

”Ei tämä onnistu!”, kitisin ja puhalsin etuhiuksiani silmiltäni. Puristin kaidetta lähes paniikinomaisesti. Miranda pudisteli päätään.

”Ensiksi, päästä irti siitä kaiteesta.”, hän komensi. Hetken mietittyäni tottelin.

”Toiseksi, ota vähän lyhyempiä askelia.” Purin hampaitani yhteen ja kokeilin varovasti. Se toimi! Kipitin ylpeästi huoneen poikki ja kompastuin maton reunaan.

”Au...”, vikisin. Miranda pudisteli nauraen päätään ja auttoi minut ylös. Mekon sininen väri korosti punastumistani.

”Ehkä minun pitäisi vielä harjoitella...”, huokaisin, miettien kauhulla illalla vietettävia juhlia minun kunniakseni.

Ne portaat eivät koskaan ennen ole tuntuneet yhtä pitkiltä. Koskaan ennen en ole ollut niin tietoinen muiden katseista kuin nyt. Juhlasali oli täynnä ihmisiä ja sen verran voin kertoa, että KAIKKI katsoivat minua. Muistan vieläkin sen hetken, kun suoristin pukuni helman miljoonannen kerran ennen kuin astuisin sisään. Ja sitten ne ovet aukesivat ja elämäni yksi sekä kauhimmista, että ihanimmista hetkistä alkoi. Punaiset hameen helmat heiluivat kevyesti. Joo, olen vähän itserakas, mutta taisin näyttää aika hyvältä. Siitäkin huolimatta ainut juttu mitä pystyin ajattelemaan oli kompastuminen hameen helmaan. Niinkin oli käynyt monta kertaa harjoituksissamme. Pudistin päätäni ja lähdin kävelemään. Jokaisen askeleen kohdalla itsevarmuuteni kasvoi, mutta olin silti helpottunut kun pääsin alas. Kuulin pikkutyttöjen hihkuvan innosta ja riitelevän kuka saa minun pukuni, kun kasvavat. Useampikin poika tuijotti minua suu auki. Ehkä prinsessana oleminen ei olekaan niin paha asia. Okei, enää oli jäljellä kävellä koko salin poikki valtaistuimien luo ja saada se kruunu. Tai no tiara, mutta ei sillä sen väliä. Korjasin vaivihkaa toista olkainta ja kuljin ihmisten muodostamaa kujaa pitkin eteenpäin. Monen kilometrin päästä (siltä se ainakin tuntui) pääsin perille. Pian lyhyen ”seremonian” jälkeen ihmiset hajaantuivat ympäri salia ja yllätyksekseni valssin sijaan koko sali kaikui Katy Perrystä.

”Uu, siistii!”, hihkaisin.

”Haluat varmaan mennä pitämään hauskaa?”, Miranda ilmestyi viereeni. Nyökytin niin reippaasti, että kruunu putosi. Miranda sai sen kumminkin napattua ilmasta. Jäätävä ninja!

”Seuraa minua!”, hän sanoi ja lähti kulkemaan. Kipitin naisen perässä valtaistuinten taakse. Sieltä hän pujahti kahden verhon välistä, joiden takaa ei paljastunutkaan ikkunaa, kuten olin odottanut, vaan portaat alaspäin. Askelsin ne varovasti alas ja jatkoimme matkaa. Pian edessäni oli pitkät kierreportaat ylös.

”Tämä kulkee suoraan huoneeseesi. Vaihda johonki lyhyempään hameeseen.”, Miranda selitti nopeasti. Nyökkäsin ja lähdin pomppimaan portaita.

”Kuka täysjärkinen aikuinen käskee vaihtamaan LYHYEMPÄÄN hameeseen?”, mietin nauraen. Kuten Miranda oli kertonut, huomasin pian olevani huoneessani. Ovi portaisiin oli yhden taulun takana. Vaihdoin nopeasti vaatteet ja kipitin portaat takaisin alas. Jotenkin en yllättynyt kun kaaduin viimisen portaan kohdalla. Sain kumminki otettua käsillä vastaan, joten säästyin tällä kertaa ilman mustelmia. Juoksin käytävän päähän ja kipusin viimeiset rappuset ylös. Bileet olivat kunnolla käynnissä. Huomasin nopeasti, että monet juhlijoista olivatkin suurinpiirtein minun ikäisiä. Huomasin jopa Andrewin pitämässä hauskaa. Liu'uin tanssijoitten joukkoon.

The End of part 2

Haastattelu

Haastattelen 13-vuotiasta Susannaa luokaltani, joka on myös hyvä kaverini :DDD

1: Mitä harrastuksia sinulla on ja kuinka monta kertaa viikossa?

-Harrastan kiipeilyä kerran viikossa ja lisäksi rullaluistelen ja pyöräilen vapaa-ajalla.

2: Mikä on lempiaineesi?

- Liikka.

3: Mitä mieltä olet koulusta?

-Kai se on ihan ok. Aamunavaukset on kyl turhii paitsi jos o jääny läksyt tekemättä.

4: Tykkäätkö kouluruuasta?

-No en kyl kauheesti, mut syön kuitenki päivän aikana jtn.

5: Mitä mieltä olet koulun kahvilasta?

-Siel myydään kaikkee kivaa, mut se muija o ärsyttävä.

6: Mitä koulussasi on kivaa?

-Emmä tiä, monet opet o ihan kivoi.

7: Jos voisit, vaihtaisitko koulua?

-En

8: Onko jotain mitä haluat vielä kertoa?

-Öö, ei kai.

Selvä, kiitos ajastanne !! :)

- Ai tä
-Kiitos ajastanne !! :) 
-Aajoo ole hyvää. 

Tarinani osa 1.

Taikamaailma- Anteeks mikä?

Jos olisin voinut valita, minä päivänä joutuisin heräämään ennen kukonlaulua, se EI olisi ollut tämä päivä. Äiti oli käynyt avaamassa huoneeni verhot ja matalalla helottava aurinko paistoi ikävästi suoraan silmiini. Pari unenpöpperöistä lintua lirkuttivat epävireisesti tammeni oksilla. Tammi oli istutettu siihen, kun olimme muuttaneet taloon, eli silloin kuin olin noin vuoden ikäinen. 14:ssa vuodessa se oli kasvanut valtavasti sen oksat tarjosivat minulle pakoreitin huoneestani. Tällä hetkellä en siitä hyötynyt, mutta kotiarestien aikaan se oli mukava lisä. Ja usko pois, niitä sain usein. Työnsin peiton syrjään ja ryömin sängyn reunalle. *TUMPS* Kierähdin lattialle ja löin polveni kipeästi yöpöydän kulmaan. Kompuroin vihaisena pystyyn ja vilkaisin polveeni muodostuvaa mustelmaa.

”Pahus!”, voihkaisin miettien, että jos jo ammu on tällaine, niin mitenköhän loppupäivä tulee sujumaan. Taapersin peilin eteen.

”Yäk!”, totesinja sitaisin pitkät ruskeat hiukseni ponnarille. Seuraavaksi oli vuorossa meikki. Sen tekemisessä meni aina kaikkein kauimmin. Lopputulos oli tyydyttävä, joten siirryin vaatekaappini eteen. Sieltä kaivoin esiin farkut ja vihreän topin, joka korostaa samanvärisiä silmiäni. Puettuani pompin rappuset alas. Viimeisin askelman kohdalla liukastuin jonkun sukkaan ja rojahdin rähmälleni.

”AAARGH!!!”, raivosin.

”Felicia?”, äitini kiiruhti luokseni,

”Oletko kunnossa kulta?” Onnistuin raakkumaan jonkinlaisen myöntävän vastauksen, joten äiti auttoi minut ylös. Hoipuin keittiöön ja istahdin pöydän ääreen, jossa 6-vuotias pikkusiskoni teki selvää kulhollisesta muroja.

”Gyd moolning, Fel!”, tyttö hihkaisi huonolla englannillaan.

”Huomenta sullekin.”, hymyilin ja tartuin voileipään.

”Vauhtia, vauhtia!”, äiti purjehti sisään,

”Juna on asemalla hetkenä minä hyvänsä, enkä tahdo pikku-Ellenin joutuvan seisomaan siellä yksin!” 'Pikku-Ellenillä' äiti tarkoitti 8-vuotiasta, superärsyttävää serkkuani, joka ei tee muuta, kuin syö, nukkuu ja hölisee saduista. SADUISTA! Ihan tosi, kuka täysjärkinen lukee satuja? Ja vielä uskoo niihin!?! No, joka tapauksessa se satuhyypiö oli syy tähän aikaiseen herätykseen. Tyttö tulisi meille viikoksi vanhempiensa ollessa työmatkalla. Jee... Hotkaisin leipäni ja nousin ylös. Tappelin nilkkurit jalkaani ja astuin ovesta raikkaaseen kesäaamuun. Tallista kantautui ponin hirnuntaa. Se oli Falonin suloinen, musta shetlanninponi Snowflake. Se teki kaiken aina päinvastoin, kuin sitä käskettiin, (mistä sen nimikin tulee) mutta Falon rakastaa sitä. Minulla ei ollut omaa hevosta ja 15-vuotiaana olin liian pitkä ja painava Snowflakelle. Olin kinunut omaa hevosta vaikka kuinka kauan, mutta äidin mukaan hevonen olisi liian kallis. Kun taas pyysin ponia, hän väittää minun olevan niille liian iso. No joo, ehkä Snowflakelle, mutta niitä isompiakin! Olihan se siis osittain totta, mutta tiesin, että ne olivat vain tekosyitä. Huonoja sellaisia. Mutta minkäs teet! Istuin automme etupenkille ja kiinnitin turvavyön. Isäni olin menettänyt auto-onnettomuudessa 6 vuotta sitten, joten nykyään käytän vyötä ahkerasti. Ajelimme mutkittelevaa tietä kohti kaupunkia ja sen takana olevaa juna-asemaa. Itse olisin halunnut hypätä kyydistä kaupungin kohdalla, mutta äiti esti aikeeni ilkeästi.

”Meidän kaikkien pitää olla Elleniä vastassa. Muutenhan hän luulee, ettet pidä hänestä!”, äiti selitti. En voinut kertoa, kuinka totta tuo jälkimmäinen lause oli, joten tyydyin vain nyökkäämään. Pian äiti pysäköikin autonsa aseman parkkipaikalle ja hyppäsimme ulos. Kuljimme äidin johdolla laiturille numero 4. Laiturilla seisovasta junan vaunuista ovista vyöryi ihmisiä, mutta missään ei näkynyt pientä tyttöä. Ehdin jo toivoa parasta, kun kuulin takaani tutun, kimittävän äänen:

”Voih, kumpa tuo ihana ajelu ei koskaan olisi loppunut. Nuo satuvaunut menevät niiiin lujaa.”, Etsin silmiini lähimmän seinän, johon hakata päätä ja olin jo menossa, kun äiti pysäytti minut.

”Ellen! Ihana nähdä sinuakin!”, äiti hymyili, tai no, oikeastaan mielisteli. Falon hyppäsi Ellenin nenän eteen.

”Elle-Pelle!”, tyttö kailotti. Ellen nyrpisti nenäänsä kauhistuneena ja astui askeleen taaksepäin. Pyöritin silmiäni ja lähdimme autolle. Oliko yllätys, että MINÄ jouduin kantamaan hienohelman laukun.

Istuimme pöydän ääressä syöden pastaa. Ei todellakaan lempiruokaani, mutta lemmikki puhui suklaavaahtokarkkia, joten ei kun pastaa pöytään! Tunnissa tuo riiviö oli ehtinyt sekoittaa koneeni, meikata huonosti parhailla meikeilläni, yrittää omia huoneeni, varata ratsastustunnin Snowflakellä, tyhjentää keksipaketin ja kiljua korvia särkevästi. Illalla olin jo kuoleman väsynyt. Ja silti se ötökkä kehtasi pyytää minua lukemaan iltasadun! Olin jo kieltäytyä, kun näin äidin ilmeen. Pyöräytin silmiäni ja seurasin Elleniä vierashuoneeseen. Falon kurkkasi omasta huoneestaan ja lähti kipittämään perääni. Istuimme Ellenin sängyn reunalle ja luin tarinan Tuhkimosta. Usko pois, se oli yksi elämäni tylsimmistä hetkistä. Tarina oli yksinkertaisesti tylsä, arvattama ja epäaito. En muuten ole tykkännyt saduista edes silloin, kun olin pieni! Luettuani kirjan, talutin Falonin huoneeseensa, peittelin hänet ja sammutin yläkerrasta valot. Minua nukutti, joten päätin mennä itsekin nukkumaan.

Säpsähdin hereille. Katsoin kelloa. Punaiset digitaaliset vilkuttivat puoli kolmea. Mietin, mihin heräsin, kun kuulin tömähdyksen. Samaan aikaa huomasin Ellenin hiipivän huoneeni ohi. Nousin varovasti ylös ja hiippailin tytön perään. Hän asteli kohti ullakon portaita. Hän ei kävellyt unissaan. Sen todisti varovainen kehonkieli ja taaksepäin vilkuilu. Onnekseni hän ei nähnyt minua. Tyttö lähti nousemaan kapeita ja jyrkkiä portaita ylös. Ellen avasi luukkumaisen oven ja katosi ullakolle. Hiivin tytön takana ylös ja pujahdin sisän ennen, kuin hän ehti sulkea oven. Piilouduin vanhan sohvan taakse vakoilemaan. Ellenillä oli mukanaan pieni taskulamppu. Hän kulki eteenpäin hitaasti, mutta varmasti.

”Tyttö on tainut käydä täällä aiemminkin nuuskimassa!”, tajusin. Hivuttauduin valokatkaisijan luo. Ellen oli pysähtynyt ja vetäisi kankaan, jonkun taulun päältä. Taulu esitti kirkkaan valkoista satulinnaa. Tyttö katseli sitä ihailevasti, mutta minun ilmettäni ei ihailevaksi voinut kutsua. Minua ärsytti valtavasti! Olin hereillä tähän aikaan, vain jonkun typerän taulun takia! Otin kuitenkin naamalleni ymmärtäväisen hymyn ja napsautin valon päälle.

”Eiköhän me olla valvottu täksi yöksi tarpeeksi?”, sanoin koittaen peittää ärtymykseni. Ellen säpsähti ja kääntyi minuun päin. Aluksi hän näytti vihaiselta ja säikähtäneeltä, mutta sitten ilme muuttui noloksi ja nöyräksi.

”Joo...”, hän kuiskasi hiljaa ja käveli luokseni. Laskeuduimme portaat alas ja tyttö käveli huoneeseensa. Palasin takaisin ullakolle sammuttamaan valot, kun mielenkiintoni heräsi. Kävelin taulu luo. Se kyllä oli aika hieno... Siinä oli jotain... maagista! EI!!!! Tuota sanaa en sanonut! Katselin linnan pihaa. Siellä oli upea suihkulähde, jossa polski kultakaloja. Ihan kuin ne olisivat liikkuneet. Pudistin päätäni. Se oli maalaus! Olin varmasti toooodella väsynyt. Koputin leikilläni linnan portteja ja käännyin lähteäkseni, kun sokaiseva valo ympäröi minut. Tunsin kiepppuvani hurjasti. Vauhtini hiipui ja jäin leijumaan ilmaan.

Tyhjyyttä.

Tömähdin raskaasti maahan. Ruohoa..? Mitä ihmettä!?! Nousin ylös ja pudistin pölyt vaatteistani. Hämmästyin kovasti, sillä pyjamani oli muuttunut upeaksi, vihreäksi iltapuvuksi. Pudistin päätäni ja samalla havaitsin hiusteni venahtaneen 30 senttiä pidemmiksi.

”Outoa...”, mietin tutkiskellen uutta itseäni. Vilkaisin ympärilleni. Takanani kasvoi tuuhea lehtimetsä, jossa lauloi miljoonittain lintuja. Edessäni siinsi upea järvi. Jostain syystä vedessä hyppi delfiinejä. Kauempana näin ihmisiä. Lähempi tarkastelu paljasti ne merenneidoiksi.

”Tämän on pakko olla unta!”, vakuuttelin itselleni. Merenneidot kikattelivat takanani, kun jatkoin matkaa. Huomasin jotain hohtavaa kaukana horisontissa.

”Mitenköhän pääsisin tuonne?”, pohdin ääneen. Yhtäkkiä tunsin töytäisyn selässäni. Käännyin ja haukoin tahtomattani henkeä. Edessäni seisoi fantastinen hevonen. Se oli valkoinen kuin lumi, ei siis harmaanvalkoinen kuten useimmat 'valkoiset' hevoset ja sillä oli musta harja ja häntä. Silitin se turpaa ja kiersin sen sivulla. Hyppäsin sen selkään. Ja se lähti ravamaan. Nostin laukan ja kiisimme kohti hohtavaa pistettä. Parissa minuutissa olimme jo perillä. Piste oli osoittautunut siksi linnaksi, jonka taulussa näin. Ratsastin pihan läpi linnan ovelle. Liu'uin hevosen selästä alas ja kävelin portaat varovasti ylös. Koputin oveen hiljaa. Kukaan ei avannut. Koputin uudestaan hieman kovempaa. Kuulin sisältä askelia ja piika-asuinen nainen avasi oven. Minut nähdessään, hänen kasvonsa kääntyivät hymyyn.

”Olenkin jo odottanut sinua, Felicia.”, hän sanoi ystävällisesti.

”M-mistä tiedät nimeni..?”, kysyin pelokkaana. Nainen nauroi ystävällisesti.

”Tuletko sisään?”, hän kysyi. Peräännyin hitaasti.

”Tuletko?”, nainen hymyili ja ojensi kätensä. Vilkaisin häntä empivästi, hymyilin ujosti ja tartuin hänen käteensä.

the End of part one

Jatkuu pian =)))