Taikamaailma- Anteeks mikä?
Jos olisin voinut valita, minä päivänä joutuisin heräämään ennen kukonlaulua, se EI olisi ollut tämä päivä. Äiti oli käynyt avaamassa huoneeni verhot ja matalalla helottava aurinko paistoi ikävästi suoraan silmiini. Pari unenpöpperöistä lintua lirkuttivat epävireisesti tammeni oksilla. Tammi oli istutettu siihen, kun olimme muuttaneet taloon, eli silloin kuin olin noin vuoden ikäinen. 14:ssa vuodessa se oli kasvanut valtavasti sen oksat tarjosivat minulle pakoreitin huoneestani. Tällä hetkellä en siitä hyötynyt, mutta kotiarestien aikaan se oli mukava lisä. Ja usko pois, niitä sain usein. Työnsin peiton syrjään ja ryömin sängyn reunalle. *TUMPS* Kierähdin lattialle ja löin polveni kipeästi yöpöydän kulmaan. Kompuroin vihaisena pystyyn ja vilkaisin polveeni muodostuvaa mustelmaa.
”Pahus!”, voihkaisin miettien, että jos jo ammu on tällaine, niin mitenköhän loppupäivä tulee sujumaan. Taapersin peilin eteen.
”Yäk!”, totesinja sitaisin pitkät ruskeat hiukseni ponnarille. Seuraavaksi oli vuorossa meikki. Sen tekemisessä meni aina kaikkein kauimmin. Lopputulos oli tyydyttävä, joten siirryin vaatekaappini eteen. Sieltä kaivoin esiin farkut ja vihreän topin, joka korostaa samanvärisiä silmiäni. Puettuani pompin rappuset alas. Viimeisin askelman kohdalla liukastuin jonkun sukkaan ja rojahdin rähmälleni.
”AAARGH!!!”, raivosin.
”Felicia?”, äitini kiiruhti luokseni,
”Oletko kunnossa kulta?” Onnistuin raakkumaan jonkinlaisen myöntävän vastauksen, joten äiti auttoi minut ylös. Hoipuin keittiöön ja istahdin pöydän ääreen, jossa 6-vuotias pikkusiskoni teki selvää kulhollisesta muroja.
”Gyd moolning, Fel!”, tyttö hihkaisi huonolla englannillaan.
”Huomenta sullekin.”, hymyilin ja tartuin voileipään.
”Vauhtia, vauhtia!”, äiti purjehti sisään,
”Juna on asemalla hetkenä minä hyvänsä, enkä tahdo pikku-Ellenin joutuvan seisomaan siellä yksin!” 'Pikku-Ellenillä' äiti tarkoitti 8-vuotiasta, superärsyttävää serkkuani, joka ei tee muuta, kuin syö, nukkuu ja hölisee saduista. SADUISTA! Ihan tosi, kuka täysjärkinen lukee satuja? Ja vielä uskoo niihin!?! No, joka tapauksessa se satuhyypiö oli syy tähän aikaiseen herätykseen. Tyttö tulisi meille viikoksi vanhempiensa ollessa työmatkalla. Jee... Hotkaisin leipäni ja nousin ylös. Tappelin nilkkurit jalkaani ja astuin ovesta raikkaaseen kesäaamuun. Tallista kantautui ponin hirnuntaa. Se oli Falonin suloinen, musta shetlanninponi Snowflake. Se teki kaiken aina päinvastoin, kuin sitä käskettiin, (mistä sen nimikin tulee) mutta Falon rakastaa sitä. Minulla ei ollut omaa hevosta ja 15-vuotiaana olin liian pitkä ja painava Snowflakelle. Olin kinunut omaa hevosta vaikka kuinka kauan, mutta äidin mukaan hevonen olisi liian kallis. Kun taas pyysin ponia, hän väittää minun olevan niille liian iso. No joo, ehkä Snowflakelle, mutta niitä isompiakin! Olihan se siis osittain totta, mutta tiesin, että ne olivat vain tekosyitä. Huonoja sellaisia. Mutta minkäs teet! Istuin automme etupenkille ja kiinnitin turvavyön. Isäni olin menettänyt auto-onnettomuudessa 6 vuotta sitten, joten nykyään käytän vyötä ahkerasti. Ajelimme mutkittelevaa tietä kohti kaupunkia ja sen takana olevaa juna-asemaa. Itse olisin halunnut hypätä kyydistä kaupungin kohdalla, mutta äiti esti aikeeni ilkeästi.
”Meidän kaikkien pitää olla Elleniä vastassa. Muutenhan hän luulee, ettet pidä hänestä!”, äiti selitti. En voinut kertoa, kuinka totta tuo jälkimmäinen lause oli, joten tyydyin vain nyökkäämään. Pian äiti pysäköikin autonsa aseman parkkipaikalle ja hyppäsimme ulos. Kuljimme äidin johdolla laiturille numero 4. Laiturilla seisovasta junan vaunuista ovista vyöryi ihmisiä, mutta missään ei näkynyt pientä tyttöä. Ehdin jo toivoa parasta, kun kuulin takaani tutun, kimittävän äänen:
”Voih, kumpa tuo ihana ajelu ei koskaan olisi loppunut. Nuo satuvaunut menevät niiiin lujaa.”, Etsin silmiini lähimmän seinän, johon hakata päätä ja olin jo menossa, kun äiti pysäytti minut.
”Ellen! Ihana nähdä sinuakin!”, äiti hymyili, tai no, oikeastaan mielisteli. Falon hyppäsi Ellenin nenän eteen.
”Elle-Pelle!”, tyttö kailotti. Ellen nyrpisti nenäänsä kauhistuneena ja astui askeleen taaksepäin. Pyöritin silmiäni ja lähdimme autolle. Oliko yllätys, että MINÄ jouduin kantamaan hienohelman laukun.
Istuimme pöydän ääressä syöden pastaa. Ei todellakaan lempiruokaani, mutta lemmikki puhui suklaavaahtokarkkia, joten ei kun pastaa pöytään! Tunnissa tuo riiviö oli ehtinyt sekoittaa koneeni, meikata huonosti parhailla meikeilläni, yrittää omia huoneeni, varata ratsastustunnin Snowflakellä, tyhjentää keksipaketin ja kiljua korvia särkevästi. Illalla olin jo kuoleman väsynyt. Ja silti se ötökkä kehtasi pyytää minua lukemaan iltasadun! Olin jo kieltäytyä, kun näin äidin ilmeen. Pyöräytin silmiäni ja seurasin Elleniä vierashuoneeseen. Falon kurkkasi omasta huoneestaan ja lähti kipittämään perääni. Istuimme Ellenin sängyn reunalle ja luin tarinan Tuhkimosta. Usko pois, se oli yksi elämäni tylsimmistä hetkistä. Tarina oli yksinkertaisesti tylsä, arvattama ja epäaito. En muuten ole tykkännyt saduista edes silloin, kun olin pieni! Luettuani kirjan, talutin Falonin huoneeseensa, peittelin hänet ja sammutin yläkerrasta valot. Minua nukutti, joten päätin mennä itsekin nukkumaan.
Säpsähdin hereille. Katsoin kelloa. Punaiset digitaaliset vilkuttivat puoli kolmea. Mietin, mihin heräsin, kun kuulin tömähdyksen. Samaan aikaa huomasin Ellenin hiipivän huoneeni ohi. Nousin varovasti ylös ja hiippailin tytön perään. Hän asteli kohti ullakon portaita. Hän ei kävellyt unissaan. Sen todisti varovainen kehonkieli ja taaksepäin vilkuilu. Onnekseni hän ei nähnyt minua. Tyttö lähti nousemaan kapeita ja jyrkkiä portaita ylös. Ellen avasi luukkumaisen oven ja katosi ullakolle. Hiivin tytön takana ylös ja pujahdin sisän ennen, kuin hän ehti sulkea oven. Piilouduin vanhan sohvan taakse vakoilemaan. Ellenillä oli mukanaan pieni taskulamppu. Hän kulki eteenpäin hitaasti, mutta varmasti.
”Tyttö on tainut käydä täällä aiemminkin nuuskimassa!”, tajusin. Hivuttauduin valokatkaisijan luo. Ellen oli pysähtynyt ja vetäisi kankaan, jonkun taulun päältä. Taulu esitti kirkkaan valkoista satulinnaa. Tyttö katseli sitä ihailevasti, mutta minun ilmettäni ei ihailevaksi voinut kutsua. Minua ärsytti valtavasti! Olin hereillä tähän aikaan, vain jonkun typerän taulun takia! Otin kuitenkin naamalleni ymmärtäväisen hymyn ja napsautin valon päälle.
”Eiköhän me olla valvottu täksi yöksi tarpeeksi?”, sanoin koittaen peittää ärtymykseni. Ellen säpsähti ja kääntyi minuun päin. Aluksi hän näytti vihaiselta ja säikähtäneeltä, mutta sitten ilme muuttui noloksi ja nöyräksi.
”Joo...”, hän kuiskasi hiljaa ja käveli luokseni. Laskeuduimme portaat alas ja tyttö käveli huoneeseensa. Palasin takaisin ullakolle sammuttamaan valot, kun mielenkiintoni heräsi. Kävelin taulu luo. Se kyllä oli aika hieno... Siinä oli jotain... maagista! EI!!!! Tuota sanaa en sanonut! Katselin linnan pihaa. Siellä oli upea suihkulähde, jossa polski kultakaloja. Ihan kuin ne olisivat liikkuneet. Pudistin päätäni. Se oli maalaus! Olin varmasti toooodella väsynyt. Koputin leikilläni linnan portteja ja käännyin lähteäkseni, kun sokaiseva valo ympäröi minut. Tunsin kiepppuvani hurjasti. Vauhtini hiipui ja jäin leijumaan ilmaan.
Tyhjyyttä.
Tömähdin raskaasti maahan. Ruohoa..? Mitä ihmettä!?! Nousin ylös ja pudistin pölyt vaatteistani. Hämmästyin kovasti, sillä pyjamani oli muuttunut upeaksi, vihreäksi iltapuvuksi. Pudistin päätäni ja samalla havaitsin hiusteni venahtaneen 30 senttiä pidemmiksi.
”Outoa...”, mietin tutkiskellen uutta itseäni. Vilkaisin ympärilleni. Takanani kasvoi tuuhea lehtimetsä, jossa lauloi miljoonittain lintuja. Edessäni siinsi upea järvi. Jostain syystä vedessä hyppi delfiinejä. Kauempana näin ihmisiä. Lähempi tarkastelu paljasti ne merenneidoiksi.
”Tämän on pakko olla unta!”, vakuuttelin itselleni. Merenneidot kikattelivat takanani, kun jatkoin matkaa. Huomasin jotain hohtavaa kaukana horisontissa.
”Mitenköhän pääsisin tuonne?”, pohdin ääneen. Yhtäkkiä tunsin töytäisyn selässäni. Käännyin ja haukoin tahtomattani henkeä. Edessäni seisoi fantastinen hevonen. Se oli valkoinen kuin lumi, ei siis harmaanvalkoinen kuten useimmat 'valkoiset' hevoset ja sillä oli musta harja ja häntä. Silitin se turpaa ja kiersin sen sivulla. Hyppäsin sen selkään. Ja se lähti ravamaan. Nostin laukan ja kiisimme kohti hohtavaa pistettä. Parissa minuutissa olimme jo perillä. Piste oli osoittautunut siksi linnaksi, jonka taulussa näin. Ratsastin pihan läpi linnan ovelle. Liu'uin hevosen selästä alas ja kävelin portaat varovasti ylös. Koputin oveen hiljaa. Kukaan ei avannut. Koputin uudestaan hieman kovempaa. Kuulin sisältä askelia ja piika-asuinen nainen avasi oven. Minut nähdessään, hänen kasvonsa kääntyivät hymyyn.
”Olenkin jo odottanut sinua, Felicia.”, hän sanoi ystävällisesti.
”M-mistä tiedät nimeni..?”, kysyin pelokkaana. Nainen nauroi ystävällisesti.
”Tuletko sisään?”, hän kysyi. Peräännyin hitaasti.
”Tuletko?”, nainen hymyili ja ojensi kätensä. Vilkaisin häntä empivästi, hymyilin ujosti ja tartuin hänen käteensä.
the End of part one
Jatkuu pian =)))
